Molla-Maaria ja kotkanpoika.

Tiedättekö fiiliksen, kun luulee tuntevansa jotakin, jota ei yksinkertaisesti VOI tuntea? Lenkille raahautuminen ja sieltä kotiutuminen ilman hengenahdistusta tuntuu siltä, että seuraavaksi maraton ei olisi suinkaan mahdoton ajatus. Ensimmäisen kerran baarissa istuminen tuntuu siltä, että on jo rutinoitunut rappioalkoholisti. Kevään ensimmäinen pajunkissa ja sinivuokon kurttuinen nuppu tuntuu siltä, että kaikki on hyvin nyt ja aina.

Viime viikonlopun jälkeen olen varma että tiedän miltä äidin onni tuntuu. Olen helpottunut siitä että raskaus on ohi, voipunut synnytyksen vuoksi sekä hävyttömän ylpeä esikoisestani. Hän on kaunis, täydellinen. Odotan nyt jo että lapsukaiseni ottaa ensi askeleensa ja kutsuu minua nimeltä (vaikkakin olen täysin varma että hän osaa jo sanoa 'äiti').

Höpötys sikseen, vauvani on siis tämä kotkanpoikaseni, Aquila-huivi.

Malli: Ullasta
Lanka: Ohut Pirkka-lanka 100g, lanka riittää 4:ään kuvio ykkösen toistoon.
Puikot: 3,5mm bambupyöröt
Kenelle: Ei kai äiti vapaaehtoisesti lastaan pois anna?

Koska koitan kovasti toimia blogimaailman protokollan mukaan, ei yksi kuva riitä, vaan valmistuneen neuleen tulee näkyä edestä ja takaa, sivulta ja eri asennoissa kuvannuna. En tiedä, mitä uutta kuvakulmaa tämä kotkanpoikaan tuo, mutta... No. Ehkä kuvasta välittyy ornitologeille jokin syvällisempi sanoma. Joku salapolisologiaan kiintynyt voi myös koetella taitojaan ja jäljittää kuvauspaikan ikkunan heijastusten kautta.

Voihan tätä käyttää naamiaisissakin, muumion asua täydentämässä. Eivät kai muinaiset egyptiläiset pelkästään vessapaperiin turvautuneet?

Tällä hetkellä on työn alla työ, jonka valmistuessa olen pikkuneiti J:n mielestä kummitädeistä ykkönen. Itse olen jo valmiiksi sitä mieltä, mutta lapsen suustahan sen totuuden kuulee. Toistaiseksi olen ollut vain "aikuinen", "höhlä" ja "hehehehehehee". Toinen pääkallokuvioisista säärystimistä on jo valmis, toinen valmistunee kuluvan viikon aikana.